sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Jos et koskaan lähde, et voi löytää kotiin

Olen elänyt tasaista elämää viimeisen 20 vuoden ajan enkä ole koskaan tajunnut, miten tärkeä koti voi ollakaan. Mietin joskus, ettei ole väliä, miten kaukana tai lähellä on omaa kotiaan ja kuinka usein näkee synnyinperhettään, mutta nykyään tiedän sillä olevan merkitystä.

Tiivistettynä nykytilanteeni: olen Jyväskylässä Alkio-opiston opiskelijana ja asun asuntolassa edelleen.. päädyttiin Mikan kanssa siihen, että on parempi muuttaa yhteen vasta ensi syksynä, kun on selkeämmät suunnitelmat. Minulla on kämppäkaveri, mutta joululoman jälkeen vaihdan yhden hengen huoneeseen, ihan oman hyvinvointini kannalta.. olen 24/5 täysin tuntematon sekä itselleni että muille, joten olisi ehkä paras tunne ikinä, jos saisi vain olla oma itsensä koulupäivän jälkeen miettimättä, miten toinen meinaa toimia missäkin tilanteessa jne. 

Olen tällä hetkellä aika onneton, kun olen kaukana Itä-Suomen rakkaistani, vaikka se tärkein on kanssani täällä, ja jonka kanssa näen suurimman osan viikosta. Toisin sanoen minulla on koti-ikävä :'( Toisaalta olen kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden opiskella Alkiolla, sillä tämä avasi silmäni: minun henkinen kotini on Itä-Suomessa ja että minun paikkani tulee aina olemaan siellä. Tällä hetkellä matkaa kotiin on reilu 200 kilometriä eikä täältä jaksa lähteä viikonlopuiksi sinne asti. 

On muistettava, että täällä olemisessa on jotain positiivista. Näen Mikan kanssa useammin, lisäksi minun ei tarvitse kuihtua hiljalleen kasaan opistolla, vaan voin olla hänen kotonaan. Yksi monista asioista, josta olen kiitollinen. 
  
Tämän tekstin tarkoituksena siis oli vain pohtia, että joskus on vain lähdettävä asioden tajuamiseksi. Täytyy tosin sanoa, että ilman Mikaa tämä vuosi olisi monin kerroin raskaampi kuin mitä se nyt on. Olen kiitollinen, kuinka hän on jaksanut tukea minua ja siitä, että hän on olemassa elämässäni.. rakastan häntä erittäin paljon ja olen hänen rakkaudestaan ikuisesti kiitollinen ♥

Näkymisiin!^^  

tiistai 21. elokuuta 2012

It's all about love ♥

Kuten otsikko kertookin, aion puhua rakkaudesta :) ♥ Mutta ihan ensiksi haluan pyytää mitä vilpittömimmin anteeksi, etten ole kirjoittanut piiitkään aikaan mitään :( Voisin vedota siihen, että on ollut opiskelujen kanssa kiireitä, samaten yksityiselämässä... mutta tyydyn yksinkertaisesti toteamaan rehellisesti, että olin lähes unohtanut blogin olemassaolon, ja niinä hetkinä jolloin muistin sen, ignoorasin sen. Sitä paitsi, haluan kirjoittaa silloin, kun se tuntuu minusta oikealta, ja juuri tämä päivä tuntui siltä, että olisi täydellinen hetki ilmoitella itsestäni^^

Tällä hetkellä mietin kahta asiaa: sitä, että minkä takia täällä asuntolassa on niin kylmä, että sormet ja varpaat palelee koko ajan (nimimerkillä "Kaksi pitkähihaista paitaa ja villasukat elokuussa"). Toinen mielessäni pyörivä asia on elämäni mies Mika ♥ Tapasin hänet opistolla jo vuosi sitten syksyllä, mutta varsinaisesti niin sanotut lopulliset tunteet leimahtivat tämän vuoden tammikuussa (29. elokuuta tulee 7 kuukautta yhdessäoloa täyteen). Reilu kolme kuukautta sitten menimme kihloihin ♥ Yhteenmuutto tulee kuvioihin heti työkuvioiden selvittyä^^

Kun olin nuori, epävarma tyttönen yläasteella ja lukiossa (tai no... olen vieläkin hieman epävarma tyttönen, tosin en enää niin nuori :D), olin varma, ettei sellaista käsitettä kuin "rakkaus" ole olemassakaan. Olin myös sitä mieltä, että vaikka se olisi olemassa, sellainen ei kuuluisi minun elämääni: kuka nyt tällaista minun kaltaistani rakastaisi? Ajatukseni pohjautui yhteisiin kokemuksiini poikien kanssa, joita ei ollut lainkaan, pojat kun inhosivat minua eikä kukaan tainnut olla kiinnostunut minusta. 18 vuotta täytettyäni ja valkolakin saatuani vastakkaisen sukupuolen huomio alkoi kerääntyä minuun, mikä kieltämättä kohensi itsetuntoani. En siltikään uskonut, että rakkautta on lainkaan tässä maailmassa. Henkilökohtaisesti uskoin vanhemman ja lapsen väliseen rakkauteen, joka syntyy ensi kosketuksesta syntymän aikoihin, mutta kahden tietoisesti ajattelevan ihmisen rakkauden ajattelin olevan vain hölynpölyä.

Sitten tapahtuikin se ihme, että mies nimeltä Mika saapui elämääni ja käänsi maailmani ylösalaisin (kuulostaa kliseiseltä, anteeksi), mikä on totta: aloin uskomaan siihen, että on olemassa rakkautta, ja mikä parasta: sellainen onni voisi kohdata (ja kohtasikin!) minua ♥ Lisäksi huomasin, että miten paljon voikaan toista ikävöidä, kun ei näe niin usein, nimimerkillä "Niagaran putoukset silmissäni" :'( Voisin vain julistaa koko maailmalle, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka paljon hän minulle merkitsee ♥

torstai 15. joulukuuta 2011

Hyvää joulukuuta!

Olen pahoillani, en ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan :( Mielessäni on pyörinyt, että pitäs kirjotella tännekin ja joka päivä oon käyny täällä, mut kirjottaminen on vaan jääny, ku on ollu kaikkea muta säätöä ja sairastelua... mut nyt oon täällä :)

Eli siis.. haluaisin selostaa vähän viime perjantaista, mikä oli mielialallisesti hiukan apea, ainakin aluksi. Ensin masennuin hiukan siitä, kun koe meni päin hanuria... sitten kävin hakemassa lopultakin perhepäivähoidon työharjoittelujaksolta ohjaajan arvioinnin siitä. No, eipä sekään paljoa piristänyt kun yleisarvosana harjoittelusta oli 1 (ja arvosteluasteikko on siis 1-3 eli ykkönen on se huonoin) :( En muista äkkiseltään, mistä kaikista sain ykkösen, mutta ainakin esiintymis-ja yhteistyötaidoista sekä oma-aloitteisuudesta. Lupaan laittaa tarkemmin myöhemmin, kun saan arvioinnin opettajalta takaisin.

Suomeksi sanottuna sain tällaisen arvioinnin siksi, kun olen ujon puoleinen, arka ja hiljainen. Anteeksi vain, mutta minun on vaikea suhtautua ihmisiin heti luontevasti, varsinkin jos olen vastikään tavannut heidät. 

Vaikka itse sanonkin, en ole niin vaikea ja mahdoton ihminen, ettenkö tekisi minulle annettuja tehtäviä ja pyrkisi niissä huolellisuuteen, sitä eivät voi kiistää top-paikassani. Kuulemma tein minulle annetut tehtävät aina... arviointiin vaikutti ainakin se, kun en sinä aikana, joka pitäisi omistaa lapsille, juorunnut muiden hoitajien kanssa enkä juuri muutenkaan puhunut mitään. 

Vastaava opettajani opistolla lupasi nostaa arvosanoja yhdellä numerolla, koska tuntee minut sen verta hyvin, että en ole mikään huligaani tai niin hankala luonne muuten, että olisin antanut itsestäni ja opistosta huonon kuvan top-paikkaani. Hän oli soittanut sinne paikkaan ja kysynyt syytä tuollaiseen arviointiin. Kuulemma eivät olleet osanneet näitä arvosteluasteikoita... selittelyn makua ettenkö sanoisi. Voi tietty olla, että asia on juuri niin, mistäs sitä tietää, mistä näkökulmasta toinen papereita tutkii. 

Saan siis tästä työharjoittelusta ihan kohtuuhyvän numeron, ja eihän siinä, olen tyytyväinen. Vaikka en minä sitä numeroa murehdi enää oikeastaan, vaan sitä, miksi arviointiini tuli arvosana 1. Sain ykkösen rasti ruutuun-arvioinnissa peräti seitsemään kohtaan, kakkosen sain viiteen kohtaan. Annanko minä oikeasti sellaisen kuvan itsestäni, että en olisi yhteistyökykyinen? :( 

Sain ykkösen näihin kohtiin:
-esiintyminen- ja asioimistaito
-käytös työtovereita kohtaan (joo... olinko minä muka töykeä???)
-omatoimisuus
-vuorovaikutustaidot
-yhteistyötaidot
-kyky ottaa vanhemmat huomioon
-soveltuvuus alalle

Että sellaista... minusta ei sitten kai tule perhepäivähoitajaa kuten ajattelin :(

Palaillaan!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Hei moi ja heii :)

Vaikka tämän julkaisun otsikossa onkin hymiö, tämä aihe ei ole mikään naurun asia. Tämän asian voi ilmaista nykykielessä kahdella tavalla: feidaaminen ja ignooraaminen. Kumpikin tarkoittaa porukan ulkopuolelle jäämistä itsestä riippumattomista syistä johtuen. Näin kansankielellä sitä voisi sanoa jopa syrjinnäksi. Joskus feidaaminen on tahatonta, sellaista, että niin ei ollut tarkoitettu käyvän. Useimmiten kuitenkin ei ole kyse tahattomuudesta, vaan selkeästä ilkeydestä, pahuudesta ja paskamaisuudesta suomeksi sanottuna. Tunnetaan  yleisesti nimellä kiusaaminen, ja itselläni on kokemusta molemmista.

Kuten useita maamme lapsia, minuakin on kiusattu koulussa. Henkilökohtaisesti en pidä omalle kohdalle sattunutta kiusaamista niin pahana, olen kuullut maailmalta pahempaakin. Toisin kuin ala-asteella yleensä, jouduin henkisen kiusaamisen uhriksi, lähinnä välttelyä ja sitä, että koskemani tavarat eivät enää olleet käyttökelpoisia, koska olin koskenut niihin tai käyttänyt niitä. En tajunnut olevani kiusattu ennen kuin harjoittelija oli huomannut sen ja ilmoittanut koteihin asiasta. Luulin, että minua sai kiusata... sen tapauksen jälkeen kadotin hymyni. En enää nauranut niin paljoa kuin aikaisemmin, lisäksi luokkahenki (jos sitä nyt koskaan olikaan!) meni huonommaksi.

Yläasteella sitten kiusaaminen oli juuri ulkopuolelle jättämistä ja yleistä paskan puhumista selän takana. Muistan, että minua kutsuttiin ainakin kerran huoraksi. Luokkajakona oli minä ja kaverini vastaan muu luokka. Opettajat luulivat luokkahengen parantuneen, vaikka totuus oli, että kaksi ihmistä jäi yksinään kaksistaan.

Kiusaamisen takia jättäydyin lukiossa yksin, koska en halunnut satuttaa itseäni enempää. Jäin paitsi kaikista kivoista luokan tapahtumista, kuten wanhojen ja penkkareiden jatkoista, abiristeilystä... yksi ainutlaatuinen matkakin jäi minulta väliin, koska en ollut sosiaalistunut luokkalaisteni kanssa ja näin ollen olisin ollut yksin reissussa. En halunnut jättää tunnesiteitä lukioon ja siellä oleviin ihmisiin. Olenkin onnistunut siinä hyvin, välillä vain iskee ikävä lukion tunneille, koska siellä ihan opiskeltiin tosissaan ja tehtiin muistiinpanoja (ah kuinka kaipaankaan niitä ♥)

Opistolla ei ole tullut sitä ongelmaa, että joku joutuisi kiusatuksi jonkun toimesta, päinvastoin: tämän paikan yhteishenki on huippuhyvä. Ennen kuin koulu alkoi, päätin, että en tee kuten lukiossa, että hankin ystäviä ja muodostan sen tunnesiteen. Mainittakoon tässä välissä, että en saanut muodostettua tunnesidettä peruskouluunkaan tietyistä syistä. Täällä olen taas pitkästä aikaa löytänyt aidon hymyn ja naurun, jota olenkin etsinyt viimeiset 8 vuotta. Olen ollut täällä onnellinen ja löytänyt ystäviä joita kaipaan vaikka olisin kotona vain pari päivää.

Miten sitten feidaaminen sanan varsinaisessa merkityksessä liittyy elämääni? No, lapsena jouduin useasti feidatuksi muutamien kaverieni toimesta, minkä vuoksi opin huomaamaan, milloin minun ei kannata olla paikalla, jotten joutuisi taas feidatuksi. Vaikka olen saanut huippu-ihania ystäviä opistolta, olen kokenut pari kertaa, että on vain pakko lähteä tilanteesta pois, koska tuli se tunne, joka on ollut valitettavan tuttu vieras minulle. Tiedän, etteivät ystäväni tarkoita sillä mitään pahaa, ja että saisin olla läsnä esimerkiksi silloin, kun he viettävät aikaa muiden kavereiden kanssa, mutta en vain pysty. En osaa olla luontevasti itseni, kun tulee tietty tunne. Viimeksi tänään poistuin tilanteesta edellämainituista syistä.

Tiedän, että tämä on tunteista joutavin, että se pitäisi heittää romukoppaan, että minun pitäisi siirtyä eteenpäin. No, koitapa itse olla sosiaalinen ja saada kavereita samaan aikaan, kun olet suljettuna lasikoppiin, josta kukaan ei kuule tai näe sinua, vaikka huutaisit äänesi käheäksi ja vaikka hakkaisit kätesi verille. Tiedän myös, että olen turhan herkkänahkainen kusipää, jonka pitäisi kuitata feidaaminen tuosta noin vain. Yritäpä itse, jos sinulla on kannettavana dysfasian risti ja muutenkin se, ettei sinulta odoteta mitään suurempaa. En tiedä, miten tuo edellinen lause liittyi mihinkään, mutta halusin vain tuoda tämän esille.

Koska olen itse kokenut feidaamisen ja sen, miten pahalta se tuntuu, pyrin siihen, etten feidaa ketään ja että huomioin kaikki ystäväni ja tuttavani tasapuolisesti. Joskus sellainen tilanne on hankala toteuttaa, vaikka pyrkisi olemaan niinkin hyvä kuin Äiti Teresa, tiedän sen. Mutta en ole yli-ihminen, olen vain minä, ja pyrin siihen, että kaikilla olisi hyvä olla. Ja jos olen feidannut jonkun joskus, pahoittelen sitä ainakin heiltä, joille linkkaan tämän viimeisimmän blogijulkaisun.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Syksyistä päivää!

Niin, miten aloittaisin ensimmäisen blogitekstini... hmmm. Vaikkapa sillä, että tämä on ensimmäinen blogini ja en ole vielä täysin sinut tämän kanssa... joten jos failailen pahasti, niin saa mainita asiasta :D 

Ihan näin aluksi voisin kertoa itsestäni. Olen 19-vuotias naisenalku, jonka elämänsuunta on vielä hiukan hakusessa. Peruskoulun jälkeen opiskelin lukiossa, ja nyt vietän välivuotta kansanopistossa lasten-ja kodinhoidon linjalla. Joulun jälkeen olisi siis hyvä tietää jotain tulevaisuudesta...en oikein lämpeä ajatukselle :( 

Joskus sanoin harrastavani lukemista, piirtämistä ja kirjoittamista, toisinaan sanon vieläkin. Tiedän sen olevan vale, koska en ole pitkään aikaan lukenut kunnon kirjallisuutta, piirtäminen on satunnaista (ja suuren taistelun takana... hermot meinaa mennä). Kirjoittamista tosin harrastan silloin, kun on inspiraatio tai muuten vain iskee tarve kirjoittaa. Eli saattaa olla, etten päivitä blogiani kovinkaan ahkerasti, pahoittelen sitä etukäteen. Mainittakoon vielä, että kirjoitan runoja ja fanficcejä fiiliksen mukaan.

Elämässäni ei tapahdu kovinkaan paljoa... tiedetään, olen laiska ja minun pitäisi itse elää elämääni, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. Totta kai eläisin täysillä, jos vain tietäisin miten... toisaalta, en ole kovin menevä luonne, ainakaan yksinäni. Kavereiden kanssa minusta on tullut sellainen, joka olen aina halunnut olla. Ja eipä minulla ole oikeastaan valittamista elämäni suhteen... olen tyytyväinen siihen, mitä olen opistolla: vilkas, riehakas, sekopäinen. Kotona taas olen iloinen siitä, että olen laiska ja vetelä pötkäle :D

Asian pointtina: tämä blogi kertoo minusta ja siitä, mitä tunnen: kaikki ilot, kaikki surut, kaikki mitä tunnen.

Jotta tämä teksti liittyisi vähän johonkin, voisin mainita tämän: HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE ISEILLE! Seuraava runo on omistettu teille, tein sen tänä keväänä erääseen korttin.

Isälle

Muistatko sen hetken,
kun sait pidellä lastasi
ensi kerran sylissäsi
ja sen pienen, unisen
hymyn, joka on
viattomuuden
ja kauneuden tunnus?

Ennen kuin huomaatkaan

on sydämesi täysin myyty
pienelle ihmeellesi,
ihan syystä…
Sillä juuri näistä
pienistä ihmeistä
tämä maailma elää, hengittää.

Vaikka ajat muuttuisivat,

niin on yksi mikä säilyy:
isänrakkaus, joka on
vahva kuin syysmyrsky
ja lämmin kuin juhannusyö.
Olet lapsillesi yksi tärkeimmistä,
nyt ja aina.

Olette tervetulleita kurkistamaan sydämeeni :)